Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä! Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa kylmin värein.
Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.
Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta, ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee, pimenee… Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin. Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan; mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.
VIII
Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys. Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.
Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.
»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.
»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä ylös.
Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa leviävää avaruutta.
»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan päänsä ottaa.»