»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»
Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen. Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.
»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin», sanoi Joonas kuin itseksensä.
»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.
Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.
»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi
Joonas.
»Niinpä… Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»
Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.
Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan. Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas. Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua vierasta ja pyysi istumaan.
»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan kiikkutuoliin.