»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain sinnekin», vastasi Joonas.
»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»
»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada kunnolla korjuun.»
»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit, poutaisat heinäilmat.»
»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää tehtävää.»
Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi. Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:
»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin kahdenkeskistä?»
»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.
Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi miettimään.
»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.