»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»
»No, mitä te itse arvelette tästä?»
»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin vuoteeltansa nousemaan.»
»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta — niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka sieltä kerran tuleva on… Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»
»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»
Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli vaipua häpeästä maan alle.
»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa vetäytyi synkkiin ryppyihin.
»Hm… isätön lapsi… näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän puoliääneen.
Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli arvosteltava kokonaan toisessa valossa.
»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen kääntyen.