»Minusta.»
»Onko isä ollut paha lapsellensa?»
»Paha… hyvin paha.»
»Minkä tähden?»
»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani, piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt mistään.»
»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.
»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä, minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema erottamassa.»
»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa lausuntoansa.
»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan, että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia kulovalkeita sammuttamaan.
Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.