* * * * *
Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.
Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta, hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta, yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään, näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.
Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.
»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää vaikutusta.
Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille nukkuvia vierustovereitansa.
»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus, että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»
»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.
»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»
»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»