»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamunkoittoa.»
Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.
Lopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.
Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.
IX
Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.
Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen sattuman varaan.
Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää, vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli yliluonnollisten voimain aikaan saama.
Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä, alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja, kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt poispäin puusta puuhun.
Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin. Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa viereen maata.