Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.
Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen, latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin kosken pauhu.
Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa. Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden ulottuvilta.
Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa. Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä, kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.
Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen, vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi. Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta, saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin poika koputtelemaan.
Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja kimppuun hyökkäämässä.
Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan. Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät, tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa samaan pöytään, samasta kupista syömään.
Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.
* * * * *
Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti, joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin nähden.