»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,
»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.
»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»
»Hilmako?»
»Löytyy, löytyyhän Hilma…se rlakas.»
»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»
»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi, että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven takana oli sisään pyrlkimässä?»
»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.
»Kukas muu kuin Hilma.»
»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»