»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:
Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»
»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»
»Morlsian.»
»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»
»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»
»Oliko se kaunis?»
»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman rlyytimaissa.»
Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.
»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni… Ei sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää vanhalle äidillensä?»
»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»