»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.
»Ei puhunut mitään sinusta.»
»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.
»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle, että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita, Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani. Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin. Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa sivulla, toinen pieluksena pään alla… Että sen kuusen juuriin kun olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»
»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.
»En hoksinut merlkitä seutuja.»
Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen huudahduksen:
»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»
Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.
»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta… Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään. Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa, että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta enää oraallekaan… Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin kuusikymmenvuotiaan… Kalle.»