Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä tuijottaa.
»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.
»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi äiti.
»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.
»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta tervehtyy.»
»Tervehtyy…» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin jatkoi:
»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»
»Pahinta!… Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»
Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.
»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi…