»Mitä olisi?»
»Olisi kuollut.»
»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»
»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»
»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»
»Varjelkoon! Enhän minä… enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin, jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema ollut otollisempi.»
Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille. Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.
»Kalle!» sanoi isä.
Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.
»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.