»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.
Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta, näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen. Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää kuin taiturin soitto.
Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa ääneti, hartaina kuin kirkossa.
»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?» kysyi emäntä.
»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.
»Minne sinä menet? kysyi emäntä.
»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»
»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»
»Siitä.»
* * * * *