»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»
Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa toisiansa silmiin.
»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani takaisin… Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!
»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»
»Hm… kyllä — kyllähän… Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»
Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa laiminlyöntinsä todelliset syyt.
»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä, ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»
»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin loukkautuneena.
»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi. Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka; katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon. Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani, Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»
»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena moisesta menettelystä.