»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua… Tuli sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»
»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola kuin säälien.
»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»
Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?
Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi vain tyynesti:
»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas, jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»
»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.
»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»
»Miksi ei — onko se kuollut?»
Joonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.