»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein köyhän ainoan lehmän.»
»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»
»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»
»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille, ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»
»Haltuun!»
Xl
Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä, pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan lainaksi puuttuvan rahan.
Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:
»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja tavarani ryöstäjän kynsistä?»
»E-ee… mistäpäs minä…», soperteli hämilleen joutunut naapuri korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.