»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»

Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan nilkkaansa.

»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki toverilleen se armoton palvelija?»

Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:

»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä huulillesi ollenkaan.»

Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua, ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen tallissa, lehmät navetassa.

Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan. Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa, antaman.

* * * * *

Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.

»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.