Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.
»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni…
Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan…
Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa
seisomaan… Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»
»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista, pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.
»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään nenään.
Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa suutimatta.
»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa hienonsivat.
— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta orreltansa.
»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia siemeniä kämmeneltänsä.
»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»
»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.