Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle. Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.
— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.
Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla, kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen vaippansa niiden ylle.
— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.
Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi, ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin. Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.
Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös, putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen — viisitoista lyöntiä luki Joonas.
— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.
Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu, käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle suu auki, hiljaa kuorsaten.
Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.
— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen — kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.