Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja nukkujien kasvoille.
Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja sormet koukistua kuin kotkan kynnet.
— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä heitä rakastan… rakastan… ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen… Olisi parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan. Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku… Nyt sen sijaan lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan pitäjäntuvalle…
Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä. Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.
— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.
Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.
Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti kurkkuusi ja puren — puren.
Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.
— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?… Ja minä… minä…
Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän Joonas kähisi hätäisesti: