-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi Saara.
»Painostanut…?»
»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle… Sinä olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy…»
»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.
»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein puuhaillut?»
»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire matkalle.
»Noustuunpa noustaan… Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo… lähdetään humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.
Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua. Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.
»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti mummo.
»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa, luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti: