»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa uuden nuken», lohdutteli mummo.
Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui mummon syliin.
»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä, iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle. »On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne jälleen palataan.»
»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.
»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»
»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani eteistuvan… luota… sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.
Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi vavista.
Sinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.
Miten niin?»
Vapiset kuin virran kaisla.»