Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle mahdollisimman kauas vaimostansa.
Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen», koetti Saara pitää keskustelua vireillä.
»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.
Kun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni viimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia, metsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä täällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.
Joko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin himmeitä?» kysyi Saara.
»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa, mutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille», sanoi Joonas.
Varhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän suuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:
»Missä häntä mekin jouluamme viettänemme?»
— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä varsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin. Mutta ääneen hän sanoi vain:
»Kuka hänen tiennee.»