Matkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen tulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli — laitiota, reslaa, työrekeä – kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin kuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja sairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä virtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen virtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.

XIV

Ristinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai laskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset petäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen- ja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva maantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.

Eräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta päin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää esiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella valkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet sarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla; housujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen paviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen kulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän toisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä, niinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.

»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen perillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää… Hilmanko perintöosuus?… Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee osaansa ottamaan… Jaa Ville?… Ee… ei se se… ne on näinä Isoaholat altavastaajia, isä ja poika… Niin mitäkö kannetta?… Kannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla… Vieraitamiehiä?… Oojah, kyllä on… Riikka, tulehan tänne… Kuule, jos puhut minun pussiini, niin korppukahvit saat… Aivan niin — niin oli kuin Riikka sanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!… minä jäävään Isoaholan vieraan miehen… No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten — mutta muista valaasi!… Älä hele… älä valehtele!.. Jos lie isä lainannut, minä en… Ääbääh!… Hehehe… Miksei lautamies avaa peltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun uunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?… Ulosko päätöksen ajaksi? Mennään… Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas, mutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se jahtivouti?… Tuomiota kuulemaan? Tullaan… Eihän perhana!… johan nyt myrkyn lykkäsi… Minä vedän hovräättiin!»

Silmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti eteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet edessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien kehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt tukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten oksiin puoliavoimilla kourillansa.

Vihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi unennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta kun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa matkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai loppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään hän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta ei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.

Tien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa sen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että virstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.

Kun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä, hätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla kapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen kaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva keltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.

Kalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän sattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin, joka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä paikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti eräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan keskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella, ja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana kerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat myöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa hänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi muistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa niin syvään kuin risti.