Mitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi kulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua kuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä kokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan ja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat umpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin syvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että ulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.
Samoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja monta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti nousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja puoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi niin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei voinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.
Kun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun kontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä keskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä säveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.
Ainoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä maantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille, rävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien toiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa kuului.
Ristinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi yöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle kotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten tienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten ilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.
Kulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi koira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa portilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta ei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen asiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.
Kalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään, heristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että tämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen varoitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.
Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi saattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista, niitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja polkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan pyrkivää, kipeätä uikutusta.
Joukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille eikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin Kallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan ärsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa takalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät olevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on, että älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan kulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella jalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä syystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä pois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku rakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran iskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen kumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon honkaan.
Aluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla ja taputtamalla kädellä reiteensä.