»Piski, piiski… noo… no-no… mitäs…»
Mutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä korkeammalle.
»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä, jolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin entisiä kiukkuisempina.
Singahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki nilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.
Vaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin uskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne kuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti ryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut vapautumaan vainoojistansa.
Tien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten välttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi soittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät, tulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen ei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan puoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa; mustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan näköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei soitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.
Lopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella, värinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää koiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti tylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa määrättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös, ja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina, ulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia kärsimyksiä.
Olipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata kiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.
Vielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta veisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden sydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa kapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat nuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin koirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.
* * * * *