Kallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan Korpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili puhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin selästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten ovensuupenkille.
Talonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota; päinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun: piikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät pärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan isännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta ilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea muuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan nuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi, huokaukset syvemmiksi.
»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin yöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen kärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä »kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa ostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.
»Mistä ollahan?» uudisti pohjalainen kysymyksensä.
Kun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen syrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.
»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä takavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen: vian mieleensä ja kuuloonsa.»
»Onko se kuuro?»
»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa, hän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten avulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö vallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä näyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»
»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala, ankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen ja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo täällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme iloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»
»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun munteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla taipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä raskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»