»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma vuolema», sanoi isäntä.
»Kukas sen sitten on aikahan saanut?»
»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi mahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä, toinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä neuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi väittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin otti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä oli ymmärrystä lahjaksi antanut.»
»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas, vaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka olisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä. Muutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset kasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä ei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri pitäjää.»
»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen joukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle niin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka ymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton luontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa tämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti maailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis pitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua lähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»
Istuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan ääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien asemesta oli tukku erivärisiä papereita.
»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä perintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.
»Vai niin… No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti lasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.
Kun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa, jääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken odottavaa hiljaisuutta.
»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon pöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä töherretyn paperin.