"Perunoita…? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan minua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta nähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää, vaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi."
"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse asumaan", huomautti Vilhelmiina.
"Ja'ko jättää kaikki tähän?"
"Hennoisi kai tällaisen hovin jättääkin."
"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin kääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä sipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen puhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin herrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla puhua sinulle siitä", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi puukon tuppeensa.
* * * * *
Heti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä eronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan ja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä lähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle kulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja leipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.
"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku", sanoi Nehe, taputtaen hevosta ohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin pettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.
Päästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen uskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä seisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa, painavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa kohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan väsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle ja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään ylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin aidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä, pyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.
Nehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei surua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa, palanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja verkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa — niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän oli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä tämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien kyynelten lävitse.