Hän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut niin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä kireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin, ettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui hän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla isän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle… kunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.
II.
Nehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen näkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on ottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa ja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä muistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien ohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa, pannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa mökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan paineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.
Yhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen hämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen muisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja karkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun äänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla vuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia ja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.
Muutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä päähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla kaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan leskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi pääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin aikana.
* * * * *
Seuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa oppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei ole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan päämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta, kunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen kujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.
Pitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe kuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja ja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista monet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit. Ainoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin omaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon, kunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena lukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän tuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä kirkkotiellä.
"Tosa se ny sit o", kuulee Nehe jonkun joukosta huomauttavan.
"Niin mikä?" kysyy toinen.