"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu, toinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin enkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva, niin ruumiin kuin sielun puolesta."
"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi tontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä riiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani", sanoi Jere loukkautuneena.
"Pidä nyt suusi!… Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi ollut…"
"Sinä", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana kääntää puheen toisaalle:
"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi, vaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja."
"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko pääsemäänkään", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.
"Kukas sitten pääsisi, jos ei meidän poika", kehahti äiti.
"Ja kun sitä ei tahdo isäkään…"
"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika kuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin riihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa. Eikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa lepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä parinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt", sanoi Jere.
"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka on vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö enää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin puumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko, että leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä sängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja tämä on vasta alkua", puhui äiti Nehen puolesta.