Tupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi lyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla siteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa alkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä nykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää pyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina, että lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja vapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön asti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.
Jostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen sukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana, että se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa lyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma kerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat ja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu, eikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku permantopalkkiin jykevämmin jymähtää.
Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki särähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää varsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen puijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään raskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta kolhaista omaa päätänsä.
Eihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule milloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen voimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä huimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa päälle.
* * * * *
Isän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta ponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa kirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä, ja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit riihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat niin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen jylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi, että on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli nakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi. Mutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa noudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin hänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne sydämellään sitä selvemmin.
Nukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja pukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan, oli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta kunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin päästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä enää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa näkymästä harmin ja häpeän punastusta.
Torpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä kertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui kaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa ehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin poikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen huuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:
"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien suonissa samat mahlat virtaavat."
"Mitenkä niin?" jurautti Jere.