Vaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere kuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän käveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja suun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän lääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin nenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa poltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä töitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo parikymmentä vuotta.
Lähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka keltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja oli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan ollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty aina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä. Eikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana metsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi kolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa. Vielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin silloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka Jere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut. Olisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut jotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.
Pojalle…
Jeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen enää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä jättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää. Mutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes lopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan jalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä kaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia kasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on joskus joku talviansa lämmitellyt.
Ikäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata imaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki riihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa tuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa Vilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen. Eteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden vaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi oven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:
"Tulisit riihelle."
Odottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta peläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain askelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen päin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka ruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.
Riihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin tervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui tällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn alkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet läjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi tassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta kertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka oli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.
Kun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere riihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten piippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä pursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan korteen.
Olisi nyt puitava nuo rapuut… kun tuon jaksaisi — yksin tehdä… sidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät pohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi saatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta… Kun ehtisi ja jaksaisi… On tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi yltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi… Ja alkaa tuo tomukin tunkea kurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä olisi hajoitettu selkään ja poveen.