"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat selvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi kalannahka kelvata?"
"Onhan nyt sentään ero äidin ja minun keitoksilla", sanoi Nehe.
"Onpa tietenkin… Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän kesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla lukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin. Tässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo pönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä. Lienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?"
"Kylläpähän sitten maan alla…"
Äiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä kihosivat kosteiksi.
"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen. Heittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi on suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka."
Äiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian seinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana hänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi vilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui elokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle, ja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun: osittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja tuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut lauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui sorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä, piirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat yhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.
Osittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan rinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä kuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään kotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa haahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui kotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.
* * * * *
Jäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet ristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään, kamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa kaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten väellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin. Häviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle voittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka kauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli vaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken kukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin kauloin.