Ikkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu kirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea pyyheliina.
"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?" kysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.
"Minkä karhun?" kummasteli poika.
"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä rätti päässäsi oikein on toimittavinaan?"
"Mitäs vanne tynnyrissä?"
"Ettäkö muka ei halkeaisi?"
"Niin kai."
"Ole tuossa…!" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten poikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta putosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti niistä jonkun käteensä.
"Perunoita… Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai sen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai…?"
"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä ja antavat ajatuksille selvyyttä", sanoi Nehe vakavana.