Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi edes niin monta ollut.
Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin silmin.
Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin: "Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittoja saamaan.
Ensimmäinen sinetti oli avattu.
Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.
Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle annettiin suuri miekka.
Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin. Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.
Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin enimmäkseen laulelivatkin.
* * * * *
Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat, rotat, oravat, käet.