XIII.
Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään. Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.
Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia, pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.
Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.
Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.
Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta, ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.
"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan myrskyn tuhoisaa jälkeä.
* * * * *
Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista, tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.
Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa, mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana kirkosta.