* * * * *
Nuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta kohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana aikana.
Nehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä arkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä ovelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa niin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi makaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen varovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta ei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan sairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen sairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt aivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on lähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun: pukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista seppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut arkkuun huulet hymyssä.
Nehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa ketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa kapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän kuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen tuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se piti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää kovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua näkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat arkut rinnan laita laitaa vasten.
Nehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi saarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi avioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia näille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut Hauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi samana päivänä kuin Hetakin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin harvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene siellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat kerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa olivat kuulleet niin paljon puhuttavan.
Kun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan ruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen muistopuheen, lausuen muun muassa: "Tällä haudalla on laulettava kukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä haudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa iloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme saattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka eivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi loihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan lasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan lumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut myöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään ihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi kuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio. Sieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja tyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää salaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä kesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä kumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa on. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä haudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä yhtään muistajaa…"
Kun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko suuresta joukosta.
Jumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa. Nehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä yhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä rautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.