Tulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.
Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa muistoja.
"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.
Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle, jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.
Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita, pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia, jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat: "Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa. Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin vaimonsa puheilleen.
"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan kunniamerkin miehensä rinnassa.
"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten aikomuksiansa. Saara kauhistui.
"Ettäkö menisit varastamaan… kaatamaan omin lupisi puita vieraan metsästä?"
"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.
"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?"