XIV.
Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta, jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon armoleipään.
Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka lieneekin.
Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen, kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.
"Kukas se mies on?" kysyi Jere kummastuneena.
"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen anteeksi tätä tosiasiaa.
"Nehe!… Mi-mikä Nehe?"
"Minä olen kerran ollut teidän poikanne."
Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi. Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista, samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:
"Terve tulemasta, po-poikani."