Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.
"Käydään tänne tuvan puolelle", sai isä vihdoin lausutuksi.
Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.
Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa, samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.
Mummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:
"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?"
"Nehehän se on", ehätti Jere poikansa puolesta.
"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa taakse.
"Nehe se on!" toisti Jere kuuluvammin.
"Nehekö?… Mikä Nehe?"