"Se meidän Nehe… poika."
"Sekö opettaja?"
"Se."
Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi taivas auennut.
"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.
Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti tervehtimään poikaansa.
"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."
Hän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.
"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin… Voi, voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe… Samat siniset silmät, sama nenänykerö, sama suu… Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa… ha-aarmaa -melkein kuin isän hiukset."
Sitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.