"Sinulla taitaa olla nyt hyvin nälkä?"
"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin hyvin kiitollinen."
"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä", huomautti Jere.
"Voi, Herra Jumala!… Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin täällä meidän kulmalla."
Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää, voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian valaistukseksi:
"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos."
"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin minun viime näkemäni jälkeen."
"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle minä olen voinut sen viedä. Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."
"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani siitä, mihin se minulta katkeaa."