"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut", väitti Vilhelmiina.
"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."
"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla juoksuttanutkin", naurahti Nehe.
Jere kypsytteli asiaansa.
"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere, olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan — etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan, niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."
"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?" kysyi Nehe.
"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies."
"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?" tutkaisi Nehe.
"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa…
Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"
"Eihän tämä nyt vielä ole talo", huomautti Vilhelmiina.