"Älähän sinä…!"
"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä oloissani", vastasi Nehe.
Se oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.
"Milloinka muutat?" hän kiirehti kysymään.
"Sitä parempi mitä pikemmin."
"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi, aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti Jere.
Neheä melkein nauratti se palatsielämä.
"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane", hän sanoi.
Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:
"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."