"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa ja antaa ruokaa pieniin suihin… Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä sitä. Liisako sen nimi oli?… Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan. Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.
Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti piirtämänsä ristin riihen seinästä.
"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän pojalleen.
Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan, antoi toisen Nehelle ja sanoi:
"Pidä puoliasi!"
Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi. Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.
Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.
* * * * *
Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:
"Rakas Nehe.