Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt, on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta, että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"
Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan puhuttu mitään.
"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?" alkoi Jere.
Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille ottamaan vastaan kaikkein pahinta.
"Niin… hm… Kyllähän se talon asuminenkin… Mutta kun sitä on tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä… Ja kun he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet koroittaa palkkaani — niin…"
"… niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin maan alta.
"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen."
Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan, ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden siihen liikkumattomana makaamaan.
Säikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.
"Herra Jumala! Herra Jumala!… Mitä on tapahtunut?" huudahteli
Vilhelmiina hätäytyneenä.