"Halvaus", sanoi Nehe.
Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen, nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa juhlallisen peruutuksensa:
"Jumala on."
"On…" kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus. "Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua… Menetkö sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"
"Menen — perhettäni hakemaan."
Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän melkein huusi tämän korvaan:
"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne
Lohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."
Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa iankaikkisuuteen.
Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan, niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti pystyyn kaksi sormeansa.
"Mitä isä tuolla tarkoittanee?" kysyi Nehe äidiltänsä.