Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.
Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen. Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.
"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.
"Hm!… Piano tietysti."
"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"
"Pyrkijä vain."
"Pyrkijä…?"
"Lukkari mikä lie."
"Lukkari…!"
Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys, että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi, melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.